The Fast Show: Helsinki Edition
toukokuu 29, 2008
Kun todellinen elämä alkaa muistuttaa brittiläistä sketsikomediaa.
Helsinkiläinen tavaratalo. Sovitan uutta takkia. Takanani hyörii kaksi vaateosaston miestä, jotka auttavat nuorta jätkää puvun takin valinnassa.
”Poika haluaa, että siitä tehdään komea.”
”Uh, se tuli oikeaan paikkaan.”
Toinen miehistä kokeilee asiakasta hartioista. ”Harrastatko sä uintia ku sulla on näin vantterat ja lihaksikkaat hartiat?”
“Hoiteletko sä pojan?”
“Juu.”
Poistun paikalta hymy herkässä.
- – - – -
Satunnainen potretti Helsingistä
Rappioromantiikkaa. Kannelmäen asema iltapäiväsateessa.
Kohtaaminen Keski-Euroopassa
toukokuu 25, 2008
Liege, Belgia. Joulukuu 2006.
* * *
Odotamme junaa Liegen rautatieasemalla kun eteemme materialisoituu nuori varsin tyylikkäästi pukeutunut tyttö. Hän puhuu jotain ranskaksi.
“Excusez-moi, mais je ne parle pas français.” Naamani vääntyy puheen mukana kuin paikallispuudutettuna, kuten aina yrittäessäni puhua ranskaa.
Tyttö sanoo jotain, ilmeisesti saman, hollanniksi.
Vieressäni seisova amerikkalainen vaihtarikaverini ehtii ensin. “Ik spreek geen Nederlands.”
On mennyt kolme kuukautta eikä kukaan meistä osaa hollantia koska sille ei ole tarvetta. Tulppaanien ja puukenkien maassa jokainen on jonkin sortin kielinero.
“You don’t speak French or Dutch. What the fuck are you doing in Liege then?” tyttö kysyy ilmekään värähtämättä.
* * *
Ranskankielisen Belgian suurin kaupunki Liege on karun kaunis, mutta sen rappioromantiikka aiheuttaa alemmuudentunnetta toinen toistaan satumaisempien piparkakkukuorrutettujen kaupunkien keskellä. Harva haluaa sinne tarkoituksella, ellei sitten ole läpikulkumatkalla kuten mekin.
Maas-joen kiemurtelevaa vartta kulkeva satunnainen matkaaja voi nähdä kymmenittäin sortumisvaarassa olevia hylättyjä terästehtaita ja masuuneita joiden savupiiput kohoavat lehtipuiden yllä. Työpaikat hävisivät sodan jälkeen. Jäljelle jäi työttömyyttä ja sosiaalisia ongelmia. Ilmapiiri Valloniassa eli ranskankielisessä Belgiassa on alakuloinen, aivan erilainen kuin rajan toisella puolella Maastrichtissa.
Maastrichtin kirkontornit aamunkoitteessa. Näkymä parvekkeelta.
Alankomaiden eteläisimmässä kaupungissa eletään lintukodossa. Maastrichtilaiset ovat ylpeitä kaupunkinsa rauhallisuudesta. Elämä siellä kulkee verkkaisesti eteenpäin omaa tahtiaan. Katolisuus ja konservatiiviset arvot vallitsevat. Protestanttinen pohjoinen – Amsterdam ja sen 7,5 miljoonan asukkaan Randstad-konurbaatio – ovat lukuisine paheineen kuin eri planeetalta. Toki Maastrichtistakin löytyy coffee shoppeja, mutta niissä asioivat yksinomaan belgialaiset ja saksalaiset. Sellaisen sijainnin tunnistaa kadun varteen pysäköityjen autojen ei-hollantilaisista rekisterikilvistä.
Liegen rautatieasema.
Keski-Euroopassa fyysiset etäisyydet ovat pieniä, mutta henkiset sitäkin suurempia. Paikallistunne ja -identiteetti elävät voimakkaina, mutta ne eivät näy ennakkoluulona tai vieraspelkona. Löytyy silti niitäkin, jotka eivät ole koskaan käyneet muutaman kymmenen kilometrin päässä sijaitsevassa naapurimaassaan. Toisaalta, kuinkahan moni suomalainen tulee ajatelleeksi, että muutaman tunnin junamatkan päässä Helsingistä sijaitsee Euroopan kolmanneksi suurin kaupunki? En minä ainakaan.
Suorapuheinen tyttö paljastuu hollantilaiseksi opiskelijaksi, joka on matkalla Pariisista takaisin Maastrichtiin kuten mekin. Kuultuani että olen Suomesta hän alkaa puhua Marimekosta.
Viimeinen aamu Maastrichtissa. Näkymä parvekkeelta.
Lontoo, osa III: Oxford Street tyhjänä kuin Lieksan keskusta
toukokuu 21, 2008
Jonka jälkeen jätämme vanhan matkan muistelun sikseen.
Puhuva lampputolppa -episodin jälkeen päädyimme intialaisen ravintolan kautta viettämään iltaa Monkeyn asunnolle. Matkallamme sinne totesin varsin viattomaan sävyyn kuinka turvalliselta isoveljen valvoma kesän 2005 itsemurhaiskuista toipuva Lontoo tuntuikaan. Poliiseja näkyi kaikkialla ja jokaisen kulman takana pilkotti valvontakamera.
Tähän perilontoolainen Monkey totesi kuivakkaasti “No, mut on ryöstetty kahdesti -”
” – eihän se kuulosta pahalta”, keskeytin.
“Kahdesti vuodessa. Yleensä tämän kaltaisella asuinalueella.”
Klo 5 aamuyöstä löysin sitten itseni juuri samaiselta alueelta, aavistuksen pöhnässä. Hotellini sijaitsi jossain kaukaisuudessa. Onnistun löytämään Oxford Streetin, joka oli päiväsaikaan helvetti maan päällä lemmingsien tavoin tungeksivien lontoolaisten tehdessään jouluostoksiaan. Nyt se oli typötyhjä, kadulla kyhnöttäviä kodittomia lukuunottamatta. Lähdin kävelemään katua pitkin Coldplayn X and Y -albumin tahdissa. Jälleen upea hetki. Tuntui, kuin koko kaupunki olisi kuulunut minulle.
“There’s two reasons why USA is so succesful. They have skyscrapers and porn.” – Monkey
- – - – -
vasemmalla: Tate Modern, oikealla: Canary Wharf
Turisteja
St Paulin tuomiokirkko
- – - – -
Päivän satunnainen uutinen, jota ei voi jättää mainitsematta, koska Venäjä on niin ihanan tapahtumarikas maa: Garri Kasparovin päälle hyökkäsi lentävä penis kesken puheen (mukana video)
Lontoo, osa II: Mind the gap
toukokuu 20, 2008
Kun valokuvausvaltaiseen blogiin tulee kuvia.
West Endin katunäkymää
Binge-drinking ei ole syyttä britteihin yhdistetty asia. Metrossa Carlsbergejään juovat äänekkäät chavit, paikalliset pissikset, olivat suomalaisittain jopa kotoisia. Edessäni seisoi varsin mietteliäs intialainen tyttö, iältään jossain kahdenkympin tienoilla. Hänen kasvonsa olivat määrätietoiset ja kovat, juuri suureen kaupunkiin sopivat, mutta hänen surumielinen katseensa petti vaikutelman.
Halusin ottaa hänestä kuvan, mutta olin jätänyt kamerani hotelille. Kirosin tyhmyyttäni. Pian metro saapui Leicester Squarelle. Vielä kahden vuoden jälkeen muistan elävästi, kuinka The Smithsien Well I Wonder soi iPodissani(tm) noustessani kadulle. Morisseyn surumielinen ääni teki tunnelman. Kokeilkaa tekin kun pistäydytte Lontoossa. Varsin zeniä.
Linkki: Well I Wonder YouTubessa
- – - – -
Canary Wharf, Itä-Lontoon slummien keskelle pudotettu yritysmaailman enklaavi.
Nämä mainoskylttejä kannattelevat vanhat miehet joilla ei ole muutakaan työtä olivat varsin yleinen näky Lontoossa. Puhe Helsingin eriarvoitumisesta tuntuu ylireagoinnilta kun muistaa, että puolet Lontoon lapsista elää köyhyydessä.
Lontoo, osa I: Puhuva lampputolppa
toukokuu 19, 2008
Öinen Soho. Värien urbaani kaleidoskooppi. Massoittain kuolevia aivosoluja. Ja puhuva lampputolppa.
Kävin Lontoossa 2005. Eräänä iltana odotin oppaanani toimineen Jonaksen ja lontoolaisen Monkey-onlinenickkiä tottelevan nettikaverin kanssa kolmatta tuttavaa eräässä kadunkulmassa. Keskustelumme keskeytti yhtäkkiä hiljaisuudesta kantautunut metallinen ääni: “Hyvää iltaa, herrasmiehet.”
Hämmennyimme. Ääni näyttäisi tulleen punaisella valolla varustusta kadusta kohoavasta tolpasta. Monkey käveli tolpalle ja kysyi, “Kuka olet? Kuka siellä on?”
“Olen puhuva lampputolppa”, selitti tolppa aivan kuin se olisi maailman itsestään selvin asia.
“Oikeasti? Missä olet?”
“Olen tähän tolppaan sisälle juuttunut mies.”
“Vau, tuon on oltava todella upeaa.”
Kuulimme alakuloisen henkäyksen. “Ei oikeastaan.”
“Näetkö meidät?” Monkey kysyi.
Katsoimme ympärillemme epävarmana.
“Joo, näen teidät kolme. Mitä ajattelitte tehdä, kaverit?” lampputolppa sanoi.
“Tiedätkö mitään hyviä paikkoja minne mennä?”
“Riippuu. Mitä etsitte?”
“Halpaa olutta, kivan näköisiä tyttöjä, hyvää ruokaa – ja paikan pitäisi olla täällä jossain lähellä”, selitti Monkey.
Hiljainen hetki.
“Käytättekö huumeita?”
“No . . . ei.”
“No miten voitte odottaa saavanne kaikkea neljää ilman huumeita?”
Pian tajusimme, että tolppa olikin kameralla varustettu mikrofoni-kaiutinjärjestelmä, jolla hallittiin autojen pääsyä tälle pääosin jalankulkijoille pyhitetylle kadulle. Matkailu avartaa.
“You find no man, at all intellectual, who is willing to leave London. No, Sir, when a man is tired of London, he is tired of life; for there is in London all that life can afford.” – Samuel Johnson
