Kohtaaminen Keski-Euroopassa

Liege, Belgia. Joulukuu 2006.

* * *

Odotamme junaa Liegen rautatieasemalla kun eteemme materialisoituu nuori varsin tyylikkäästi pukeutunut tyttö. Hän puhuu jotain ranskaksi.

“Excusez-moi, mais je ne parle pas français.” Naamani vääntyy puheen mukana kuin paikallispuudutettuna, kuten aina yrittäessäni puhua ranskaa.

Tyttö sanoo jotain, ilmeisesti saman, hollanniksi.

Vieressäni seisova amerikkalainen vaihtarikaverini ehtii ensin. “Ik spreek geen Nederlands.”

On mennyt kolme kuukautta eikä kukaan meistä osaa hollantia koska sille ei ole tarvetta. Tulppaanien ja puukenkien maassa jokainen on jonkin sortin kielinero.

“You don’t speak French or Dutch. What the fuck are you doing in Liege then?” tyttö kysyy ilmekään värähtämättä.

* * *

Ranskankielisen Belgian suurin kaupunki Liege on karun kaunis, mutta sen rappioromantiikka aiheuttaa alemmuudentunnetta toinen toistaan satumaisempien piparkakkukuorrutettujen kaupunkien keskellä. Harva haluaa sinne tarkoituksella, ellei sitten ole läpikulkumatkalla kuten mekin.

Maas-joen kiemurtelevaa vartta kulkeva satunnainen matkaaja voi nähdä kymmenittäin sortumisvaarassa olevia hylättyjä terästehtaita ja masuuneita joiden savupiiput kohoavat lehtipuiden yllä. Työpaikat hävisivät sodan jälkeen. Jäljelle jäi työttömyyttä ja sosiaalisia ongelmia. Ilmapiiri Valloniassa eli ranskankielisessä Belgiassa on alakuloinen, aivan erilainen kuin rajan toisella puolella Maastrichtissa.

Maastrichtin kirkontornit aamunkoitteessa. Näkymä parvekkeelta.

Alankomaiden eteläisimmässä kaupungissa eletään lintukodossa. Maastrichtilaiset ovat ylpeitä kaupunkinsa rauhallisuudesta. Elämä siellä kulkee verkkaisesti eteenpäin omaa tahtiaan. Katolisuus ja konservatiiviset arvot vallitsevat. Protestanttinen pohjoinen – Amsterdam ja sen 7,5 miljoonan asukkaan Randstad-konurbaatio – ovat lukuisine paheineen kuin eri planeetalta. Toki Maastrichtistakin löytyy coffee shoppeja, mutta niissä asioivat yksinomaan belgialaiset ja saksalaiset. Sellaisen sijainnin tunnistaa kadun varteen pysäköityjen autojen ei-hollantilaisista rekisterikilvistä.

Liegen rautatieasema.

Keski-Euroopassa fyysiset etäisyydet ovat pieniä, mutta henkiset sitäkin suurempia. Paikallistunne ja -identiteetti elävät voimakkaina, mutta ne eivät näy ennakkoluulona tai vieraspelkona. Löytyy  silti niitäkin, jotka eivät ole koskaan käyneet muutaman kymmenen kilometrin päässä sijaitsevassa naapurimaassaan. Toisaalta, kuinkahan moni suomalainen tulee ajatelleeksi, että muutaman tunnin junamatkan päässä Helsingistä sijaitsee Euroopan kolmanneksi suurin kaupunki? En minä ainakaan.

Suorapuheinen tyttö paljastuu hollantilaiseksi opiskelijaksi, joka on matkalla Pariisista takaisin Maastrichtiin kuten mekin. Kuultuani että olen Suomesta hän alkaa puhua Marimekosta.

Viimeinen aamu Maastrichtissa. Näkymä parvekkeelta.